Se oli ihana aurinkoinen kesäaamu, kun lähdimme synnärille. Ihana tyttö syntyi nopeasti ja helposti. Koko prosessi kesti vain kuusi tuntia ensimmäisistä supistuksista syntymään. Kuopus tuli siis maailmaan vauhdikkaasti. Esikoista synnytin kaksi vuorokautta.
Päivä oli elämäni ihanin. Esikoisen syntyessä ei ollut heti samanlaista onnen ja äidin rakkauden täyteistä oloa. En tiedä vaikuttiko asiaan se, että nyt synnytin luomusti. Esikoisen syntyessä minulle laitettiin väkisin epiduraali ja antibiootteja suoneen, koska olin saanut jostain streptokokin.
Kotiin pääsin kaksi vuorokautta synnytyksestä. Mieheni piti pari viikkoa isyyslomaa, mutta oli koko sen ajan menossa. Joka toinen päivä oli kuntosalilla muutaman tunnin, sitten oli auton katsastusta ja tietty kauppareissuja yms. Ihan hyvin arki kuitenkin noin suurinpiirtein sujui. Mitä nyt syöminen oli heikompaa, kun mies söi omia dieettisapuskoitaan ja minä en sitten ehtinyt/jaksanut niin kunnolla ruokaa laittaa imettämisen ja muun ohessa. Itsestä huolehtiminen siis jäi todella vähäiselle.
Mies palasi sitten töihin. Oltiin tyttöjen kanssa aamut keskenään ja mun äiti kävi sitten auttamassa iltapäivisin. Olin jotenkin semmoisessa harmaudessa, vaikka olinkin onnellinen vauvasta ja imetinkin mielelläni. Mies painosti minua aloittamaan masennuslääkityksen, koska esikoisenkin syntyessä minulle oli sellainen määrätty neuvolasta. Kaikki alkoi kuitenkin viimeksi mennä pieleen lääkityksen aloituksen jälkeen, joten nyt en halunnut ruveta samaan. Lopulta kuitenkin ajattelin, että kai se lääkitys on aloitettava. Se oli kuitenkin virhe. Aloin jo seuraavana päivänä olemaan todella jännittynyt ja hermostunut. Olo oli ihan kamala. Lopetin sitten lääkityksen kahden päivän jälkeen.
Seuraavalla viikolla neuvolasta antoivat kuitenkin lähetteen psykiatrian polille, josta sitten määrättiinkin uusi droppeja. Taas huomasin oloni vain pahenevan lääkkeistä, mutta minua ei uskottu. Päinvastoin lääkitystäni lisättiin ja lisäksi määrättiin rauhoittavia. Hermostuneisuuteni, rauhattomuuteni ja ahdistukseni vain lisääntyi lääkemäärän lisäyksen mukana. Tunsin olevani kuin jossain mustassa kuilussa, josta en pääse pois. Elämä tuntui luisuvan pois ympäriltäni. Menetin yöuneni. Tilanne kärjistyi niin, että mieheni muuttui minua kohtaan väkivaltaiseksi, koska häiritsin hänen nukkumistaan valvomisellani.
Niin sitten eräänä yönä hänen pamautettuaan minua nyrkillä päähän hakeuduin ensiapuun, jossa minulla todettiin aivotärähdys. Ensiavussa minua kehoitettiin tekemään miehestäni rikosilmoitus, mutta en sitä tietenkään tehnyt. Ajattelin lapsiani. Pelkäsin, että heidät huostaanotetaan, jos pelätään isän pahoinpitelevän myös heitä. Ja, jos katsotaan, että minä en silloisessa kunnossani pysty täysin huolehtimaan lapsistani.
Pyysin isääni aamuyöstä hakemaan minut ensiavusta heille, koska en uskaltanut mennä kotiin. Aamulla menin yhdessä vanhempieni kanssa kotiini. Iltapäivällä minulla oli aika psykiatrian polille, jonne anoppini (jonka mieheni oli yöllä lähdettyäni soittanut paikalle) minut vei. Minut otettiin osastolle. En olisi sinne halunnut mennä, mutta sinne minut vietiin. Vasta myöhemmin tajusin, että minun luultiin olevan vaaraksi lapsilleni, koska olin yöllä ottanut vauvani syliini, kun halusin halata rakasta vauvaani. Mies olikin selittänyt minun olleen niin sekaisin, että hänen oli pitänyt ottaa lapsi pois minulta. Oikeasti kyse oli vain siitä, että mies ei saanut nukutuksi ja menetti täysin malttinsa ja koitti perua tekoansa tekemättömäksi ja tehdä minusta hullun. Niin siis jouduin viikoiksi eroon lapsistani ja kokemaan jotain aivan käsittämättömän hirveää. Oloni meni osastolla vain huonommaksi. Lääkityksiä vaihdettiin ja lisättiin ja, vaikka kuinka koitin selittää, että lääkkeet eivät sovi, niin sitä enemmän niitä syötettiin.
Lopulta tein ratkaisun, joka minun olisi pitänyt tehdä jo paljon paljon aiemmin. Aloin lopetella lääkkeitä salaa. Se oli onneksi helppoa. Kukaan ei onneksi tullut ronkkimaan suuhuni, että tuliko ne pillerit nyt nieltyä. Oloni alkoi kohenemaan päivä päivältä mitä vähemmän lääkkeitä alkoi olla popsittavana. Lääkkeet oli tietysti lopetettava aika hitaasti vieroitusoireiden takia. Siltikin vieroitusoireita tuli ja parin kuukauden ajan ne oli vielä aika pahojakin. Mutta pikkuhiljaa nekin alkoivat helpottaa ja palasin taas omaksi itsekseni ja elämään.
Nyt kun katson taaksepäin, niin kadun tuota lääkkeiden aloitusta. Kadun sitä, että suostuin niitä syömään toisten kehoituksesta, vaikka en tuntenut niistä olevan kuin haittaa. Kadun, että astuin sisään psykiatrisen osaston ovesta. Olen pahoillani lasteni takia ja itseni takia, että olin erossa perheestäni niin kauan. Pelkään, että parisuhteeni ei tule enää ikinä olemaan entisensä. En tiedä pystynkö antamaan anteeksi sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Tällä hetkellä yritän kuitenkin ainakin lasteni takia. En halua nyt aiheuttaa heille lisää surua ja ahdistusta, koska pystyn kuitenkin olemaan mieheni kanssa ihan hyvissä väleissä. Itkuja on kuitenkin tullut itkettyä ja ihmeteltyä mikä tällä kaikella on ollut tarkoituksensa.
Nyt tuli purettua lyhykäisyydessään elämäni tuskaisin aika sanoiksi. Ehkä palaan tähän vielä syvällisemmin tai sitten kerron jostain ihan muusta. Jotenkin on helpottavaa saada tuntojaan sanoiksi, vaikka olenkin käynyt psykologin juttusilla purkamassa tuntemuksiani ja kokemuksiani. Nyt kuitenkin onneksi lapseni ovat tainneet saada äitinsä takaisin aika voimissaan ja ehkä vielä joskus ymmärrän mikä tällä kaikella on ollut tarkoituksena.