Olin päättänyt jo kauan sitten, etten osallistu mieheni serkun järjestämään aikuisten illanviettoon, vaan jään kotiin hoitamaan lapsiani. Minulle tulikin sitten alkuviikosta flunssa, joka oli ihan hyvä tekosyy, etten osallistu illanviettoon. Oikea syyhän on se, että en koe meillä olevan tällä hetkellä minkäänlaista parisuhdetta. Tuollainen iltahan on hyvä irtiotto arjesta ja oivallinen tapa hoitaa parisuhdetta, kun saa olla ”kahdestaan”. Tällä hetkellä minulla ei ole kuitenkaan tunteita miestäni kohtaan. En halua halata enkä pussata häntä. En kaipaa häntä, kun hän on töissä. Keskitän aikani lapsiin ja päivän touhuihin. Olen lakannut rakastamasta häntä pikku hiljaa. Olen vatvonut tapahtumia moneen kertaan päässäni. Ja lopputulos on, että olen todella katkera ja pettynyt.
No, mies tuli sitten kotiin töistä ja teki lähtöä illanviettoon veljensä kanssa. Itkuhan siinä taas minulta tuli. Pintaan nousi monenlaisia tunteita. Olin katkera, vihainen, surullinen ja pettynyt. Vielä vuosi sitten olisin ilomielin lähtenyt tällaiseen illanviettoon rakkaani kanssa. Nyt vain tuntuu, etten voi antaa viime syksyisiä tapahtumia anteeksi. Minulle on kasvanut takaisin itsetunto ja arvostus omaa itseään kohtaan sen verran, että en halua olla kenenkään räsymatto. Enkä halua esittää kenellekään onnellista pariskuntaa. En vain jaksa.
Haluaisin julistaa kaikille mitä on tapahtunut, jotta minua säälittäisiin ja ymmärrettäisiin, että olen katkera. Mutta kaipaanko sitten sääliä? Ja pohjimmiltani häpeän olla nainen, jota oma mies ei arvosta. Häpeän sitä, että olen tullut pahoinpidellyksi useampaan kertaan. Ajattelevatko muut sittenkin, että olen ansainnut sen kaiken väkivallan, että miehelläni on ollut siihen oikeutus, kun olen kerran häntä valvottanut ja halunnut jutella hänen kanssaan keskellä yötä. Ja sitten häneltä on vain mennyt hermot, kun hän ei ole jaksanut kuunnella minua. Eli ihan oikein, että sain nyrkistä.
Vaikka aiemmin olenkin ollut sitä mieltä, että suhde on kerrasta poikki, jos mies lyö, niin yhden ylilyönnin, jota toinen olisi välittömästi katunut, voisi vielä antaakin anteeksi. Mutta, kun sitä on saanut avokämmenestä, sinut on yritetty kuristaa, sinut on paiskattu useita kertoja lattiaan, sinut on uhattu pudottaa portaita alas ja lopulta olet saanut vielä nyrkistä niin kovaa, että olet saanut aivotärähdyksen, niin anteeksiantaminen on todella vaikeaa. Sinulle on myös sanottu, että hän katuu naimisiinmenoa kanssasi.
Ja sitten, kun sinä olet peloissasi pois kotoa, niin yhteydenottoihin ei vastata, sinua ei mitenkään kaivata kotiin, sinua ei huomioida mitenkään ja mies koittaa keksiä hyväksyttävää selitystä teoilleen. Tämäkään ei tuo mitenkään luottamusta siihen, että sinua rakastettaisi.
Olenkin päätynyt, kuten jo aiemmin, siihen että olen jonkinmoinen korvike. Olen vaimoke, jonka mies on ottanut, koska olin kiva ja kiltti tyttö, jonka äitikin hyväksyi ja, koska mies ei saanut sitä unelmien naistaan, jota hän varmasti on kaivannut usein liittomme aikana. Ei hän muuten olisi etsinyt suhteemme aikana netistä seuraa ja kertonut exälleen, että meillä menee huonosti ja, että oli luullut naimisiin mennessään olevansa saman naisen kanssa loppuikänsä avioliitossa. Niin ja tämän kaikenhan ja paljon muuta hän on kertonut muille, niin että minä itse, jota asia nyt eniten mieheni lisäksi koskee, en ole tiennyt esimerkiksi sitä, että meillä menee huonosti.
Mikään puheenammattilainenhan tuo mies ei ole koskaan ollut, mutta kyllä henkilökohtaiset asiat pitäisi puhua ensin avioparin kesken, jotta toinen tietäisi missä mennään. Nyt, kun tässä on kaikkea kelannut, niin olen huomannut miten paljosta olen luopunut mieheni vuoksi ja tavallaan alistunut monessa asiassa hänen mielipiteeseensä. Olen luopunut muutamasta kaverisuhteesta, urheilun seuraamisesta ja hömppäviihteen katsomisesta, jotta olen voinut olla rapsuteltavana sohvalla, kun mies katsoo auto-ohjelmiaan. Nyt tämä alistuminen on loppu. Sitä en tiedä miten elämämme jatkuu tästä eteenpäin.
Olen monesti suhteemme aikana halunnut puhua mieheni kanssa monista asioista; miten meillä menee, mitä hän ajattelee, miten tästä eteenpäin, mitä hän haluaisi tehdä suhteemme eteen. Minä olen ollut aina se, joka ottaa asiat puheeksi. Tilasin meille kolme vuotta sitten ajan pariterapiaankin, koska halusin, että mies kertoo mielestään kaikki suhdettamme hiertävät asiat ja saamme ammattilaiselta apua suhteemme kehittämiseen. Lisäksi halusin, että kaikki asiat tulee kerrankin puhuttua läpikotaisi, koska minun kanssani mies ei ole pystynyt oikein keskustelemaan ilman, että keskustelut ovat useimmiten päättyneet hänen suuttumiseensa, koska hän on kokenut, että olen syyllistänyt häntä. Halusin myös, että kaikki asiat on käsitelty ja kaikesta keskusteltu, jos ja kun saamme vielä toisen lapsen. Luulinkin, että kaikki on hyvin ja minulla on miehestäni hyvä tuki ja turva, kun toivottu toinen lapsemme syntyy. No, niinhän siinä ei sitten käynyt. Ihana lapsi syntyi, mutta viikkojen kuluessa suhteemme sitten alkoi rakoilemaan mieheni puolelta.
Kokosin sirpaleita takaisin yhteen koko kevään ajan. Luulin pystyväni unohtamaan pettymykseni ja katkeruuteni, mutta en onnistunutkaan siinä. Pettymystäni lisäsi mieheni suuttuminen vauvallemme. En edes tiedä onko hän nyt käynyt siellä terapiassaan, jonka kertoi tilanneensa viimeisimmän tapauksen jälkeen. Meillä ei ole oikein mitään kommunikointia. Emme kerro ja puhu toisillemme asioita. Keskustelemme vain lastemme välityksellä.
Mutta kuitenkin. Antauduin sitten vielä kerran. Mies oli halunnut rakastella pidemmän aikaa, miehen tarpeet nyt tiedetään, ja suostuin lopulta, kun ajattelin, että se tekisi ihan hyvää. Mutta en tuntenut mitään häntä kohtaan ja keskeytin ”rakastelun”. Ja taas itkin. Itkin katkerasti. Olen niin surullinen, että joudun luopumaan rakkaudesta ihmistä kohtaan, jonka luulin olevan loppuelämäni rakastettu ja mies, jolta saan hellyyttä, lohtua ja lämpöä, kun niitä tarvitsen.