Pari päivää sitten se sitten taas tapahtui. Tällä kertaa miehen hermojen menetyksen kohteena oli meidän alle vuoden ikäinen kuopus. Tämä itki, kun ei jostain syystä halunnut puuroa syödä, ja mies raivostui; huusi lopettamaan itkun ja riuhtaisi vauvan kättä todella rajusti.
Aiemmin olen kyllä huomannut, että mies ei kestä itkua, mutta ensimmäistä kertaa todistettavasti hän kävi vauvaan käsiksi. Onneksi esikoisemme ei huomannut/tajunnut tilannetta. Lähetin sitten mieheni seuraavana päivänä yöksi vanhemmilleen. Meillä oli ihan mukava päivä lasten kanssa keskenämme. Kävimme vanhemmillani ja nautimme aurinkoisesta päivästä. No, illalla sitten iltapala-aikaan esikoinen sanoi, että hänellä on paha olla, kun on ikävä isää. Ilta ja yö kahteen asti meni sitten oksennuksia korjaten ja pyykkiä pesten. Seuraava päivä meni sitten taas ihan hyvin. Aamulla esikoinen ilmoitti, ettei hänellä enää ole paha olo. Mieheni saapui sitten illalla kotiin.
Juuri esikoisen takia olen ajatellut toistaiseksi pysyä miehen kanssa yhdessä. Esikoinen on niin herkkä ja isän lapsi. Heillä on monia yhteisiä juttuja ja mm. iltasatutuokio. En tiedä mitä eromme aiheuttaisi hänelle. Tosin kyllä hän nytkin selvästi vaistoaa, että välillämme ei ole kaikki hyvin. Mieheni poissaollessa esikoinen kirjoitti nimemme paperille ja laittoi sydämen perään ja käski minun sitten kirjoittaa kyseiseen paperiin: Minä rakastan iskää ikuisesti. Ja sanoi, kun kerran olet mennyt isän kanssa naimisiin. Voi, mitä kaikkea tuon pienen päässä mahtaa liikkuakaan.
Luin taas naamakirjasta artikkelin, kuinka joku kertoi lopettaneensa suhteen, kun mies pahoinpiteli ja, että kun mies lyö kerran, hän lyö uudestaankin. No, niinhän se meilläkin on ollut. Ja aikoja sitten ennen lapsia olenkin ollut sitä mieltä, että jos mies minua lyö, niin suhde on sillä ohi. No, nyt kun on lapsia, niin ei se sitten olekaan niin helppoa sanoa morjens. Ja sorruin itsekin siihen, mitä en olisi uskonut tekeväni eli aloin syyttämään itseäni lyömisestä. Ihan kuin se olisikin oikeutettua.
Nyt olen kyllä alkanut arvostamaan taas itseäni niin, ettei lyöminen kyllä missään nimessä ollut minun vikani. En mitenkään yllyttänyt siihen tms. Mieheni tilasi kehoituksestani taas ajan terapiaan. Ja on taas yrittänyt olla mielin kielin. Minusta vaan on alkanut tuntua, että olen kuopannut tunteeni miestäni kohtaan. Sormuksia en kaipaa laittaa aamuisin. Rajatkin ovat sormestani ruskettuneet kesän myötä.
Olen menossa puhumaan ystävälleni asioistamme. Pakko saada purkaa jollekin tätä kaikkea. Joku toinen olisi jo kauan sitten tehnyt rikosilmoituksen mieheni pahoinpitelyistä. Ei olisi hänelläkään sitten kivaa, kun olisi merkintöjä poliisien kirjoissa. Mutta toistaiseksi en ole halunnut ilmoituksia tehdä. Teen kyllä mikäli hän vielä käy käsiksi minuun tai lapsiin. Nyt tuntuu, että en uskalla jättää kuopusta mieheni hoitoon, jotta hän ei hermostu itkuun ja menetä taas malttiaan. Nyt ajattelen jo mitä teen, kun työt alkaa ja teen ylitöitä ja aloitan jumpan. Pyydänkö äitiäni hoitamaan lastani vai uskallanko jättää hänet mieheni hoitoon.
Jotenkin meillä on nyt taas semmoinen tilanne, että emme puhu asioista. Toisaalta en nyt niin välitäkään. Koitan hoitaa lapseni parhaalla mahdollisella tavalla ja nauttia kesästä ja jäljellä olevasta vapaasta ennen töiden alkua. Koitan tavata ystäviäni ja ottaa vähän sitä omaa aikaa taas pitkästä aikaa. Kai se elämä kuljettaa meitä omia polkujaan, vaikka aina ei ymmärräkään kaikkien tapahtumien tarkoitusta. Ehkä jonain päivänä ymmärrän sen mikä kaikella tällä viimeisen vuoden aikana tapahtuneella (ja muutamien muidenkin vuosien aikana tapahtuneella) on tarkoituksensa.