Sinitaivas, vaikka katoaa. Vaikka jäähän peittynyt on maa. Mua rakastat se riittää…Televisiosta tuli Satuhäiden uusinta ja taustalla soi tuo biisi. Silloin se taas iski. Itku tuli.
Jotenkin sitä ajattelee, että olisi ansainnut miehen, joka rakastaa niissä vastoinkäymisissä kahta enemmän. Eikä iske maahan ja anna tulla voimainsa takaa nyrkistä silloin, kun kumppani on heikoimmillaan. Sitä olisi heikkoina hetkinä, kun oli peloissaan ja paniikissa, tarvinnut halauksen, ymmärrystä ja keskustelukumppanin. Että joku olisi valvonut sinun kanssasi ja pitänyt sylissä ja lohduttanut. Mutta mieheni oli vain minulle vihainen siitä, etten antanut hänen nukkua, vaan hiivin hänen viereensä haluten jutella. Miten ihminen, jonka luulee tuntevansa ja jota rakastaa ja jonka luulee rakastavan myös sinua, voi olla noin julma, kylmä ja vihainen, kun puoliso on hädissään ja elää painajaisessa?
Nyt käyn päivittäin läpi noita hetkiä, kun minut lyötiin mattoon, kajautettiin nyrkillä takaraivoon, koitettiin kuristaa ja läimäytettiin poskelle. Lisäksi käyn läpi sitä henkistä väkivaltaa. Kun mies ei sairaalassa ollessani vastannut soittoihini eikä tekstiviesteihini ja kertoi hoitohenkilökunnalle MINUN terrorisoivan häntä yhteydenotoillani. Minulla oli tunne, ettei mieheni halunnut olla ”hullun” vaimonsa kanssa tekemisissä. Kerran hän laittoikin tekstiviestin kissankokoisin isoin kirjaimin, että keskustelee asioista vain hoitohenkilökunnan kanssa. Hänen mielestään olin ilmeisesti siis jotenkin vähä-älyinen ja keskustelukyvytön. Vai halusiko mieheni vain, että tuntisin itseni vieläkin ahdistuneemmaksi, avuttomammaksi ja hätääntyneemmäksi?
Eikö mieheni sitten osannut ajatella miltä minusta tuntui? Oliko hän vain vihainen, että olin pois kotoa enkä ymmärtänyt omaa parastani ja popsinut kiltisti lääkearsenaalia. Eikö hän tajunnut, että tulen muistamaan kaiken kaltoin kohtelun ja, että anteeksi antaminen on todella vaikeaa. Ajatteliko hän, että kun olen kotona ja täysissä voimissani, tarkoittaisi sitä, että kaikki on unohdettu ja anteeksi annettu?
Jotenkin sitä, vaan ihmettelee miehen käytöstä. Esimerkkinä huomioimatta jättämisestä on myös se, että normaalisti mies tuo nimi- ja syntymäpäiväni kukkia ja syntymäpäiväni esim. jonkun korun. Esikoisen jälkeen olin syntymäpäiväni sairaalassa ja halusin tulla käymään silloin kotona. Kahvien keittämisen sijaan mieheni uhkasi silloin kutsua poliisit, jos en lähde heti takaisin sairaalaan. Lahjasta ei ollut tietoakaan. Kuopuksen syntymän jälkeen olin nimipäiväni kotona, kun olin jo ”lomalla” sairaalasta, mutta silloinkaan mieheni ei huomioinut minua mitenkään. Ilmeisesti en ollut tällöinkään vielä riittävän ”normaali”? Ja tässä pointtina ei ole se, että minua pitäisi aina lahjoa. Pointti on se, että sairaana ollessaan ihmistä ei ilmeisesti tarvitse muistaa synttäripäivänä, vaikka tavallisesti muistetaan.
Olen nyt ollut kuukauden verran pitämättä sormuksia, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Aina aikaisemmin, myös sairaalassa oloaikanani, olen aamuisin sormukset laittanut ja koko päivän pitänyt sormessani. Jotenkin sitä heti tottui siihen, että ne sormukset eivät ole sormessa. Ja nyt sen on melkein unohtanut, että niitä on tullut pidettyä.
En tiedä mitä haen sormuksien pitämättömyydellä. Mies aluksi kyseli asiasta ja jätti joksikin aikaa omansakin pois, mutta on nyt taas ainakin töihin mennessään sormusta pitänyt. Jotenkin ei ole vain tehnyt mieli laittaa sormuksia sormeen. Joskus ajattelee, että miettiikö joku, miksi minulla ei ole sormuksia vai eikö kukaan ole huomannut, etten pidä niitä? Ainakaan kukaan ei ole kysynyt asiasta. En tiedä mitä jatkossa teen niiden suhteen. Tunteeni menevät vuoristorataa. En tiedä onko parempi olla yhdessä vai pitäisikö erota. Sitä miettii miten se arki sitten sujuisi, jos asuttaisiin eri osotteissa. Miten lapset suhtautuisivat asiaan? Miten itse suhtautuisin siihen, kun miehelläni olisi toinen nainen? Olisinko onnellisempi vai onnettomampi ilman miestä? Tätä kaikkea pohdin nyt ja koitan samalla olla lapsilleni se ihana ja rakastava äiti. Ja antaa lapsilleni parhaat eväät elämään ja lapsuusajan, jonka he muistavat onnellisena aikana.