Miehelläni alkaa taas kesäloma. Aiemmin hän piti pari viikkoa ja silloin hänen lomansa alussa en oikein tiennyt mitä ajatella. Aiemmin suhteemme aikana yhteiset kesälomat on olleet ihania. Ei ole tarvinnut paljon mitään tehdä, mutta aina jossain ollaan käyty ainakin päivän reissussa. Nyt en oikein tiennyt halusinko yhteistä aikaa, vai olisinko halunnut, että mieheni olisi vain töissä ja minä lasten kanssa kotosalla päivät niin kuin tähän asti.
No, mieheni loman alku meni mukavasti sukulaisen muuttoapuna, joten sain siinä sitten itsekseni ajatella kaikenlaista pihatöitä tehdessäni. Toisella lomaviikolla sitten vierailimme lasten kanssa parissa lapsiperheiden suosimassa paikassa. Ne päivät oli kyllä ihan kivoja. Siinä jotenkin unohti sen kaiken tapahtuneen ja surut ja murheet unohtuivat hetkeksi.
Nyt miehenikin on huomannut, että kelaan taas samaa rataa. En oikein tiedä miten suhtautua yhdessäoloon. Olen itkenyt mieheni nähden ja ollut muutenkin etäinen. En ole vastannut hänen hellyydenosoituksiinsa. Nyt varmasti, mikäli joku tätä lukisi, ajattelisi miten kylmä nainen olen. Mutta, kun en ole. Olen vain särkynyt pieniksi palasiksi ja nyt olen koettanut koota itseäni pala palalta. Enkä tiedä vielä miten kaikki palaset järjestyvät.
Katsoin äsken telkasta sarjaa, jota en ollut aiemmin katsonut. Siinä on pääosassa perhe, jonka äiti on sairastunut syöpään ja paranemassa siitä. Se oli jotenkin tunteikasta katsoa tätä sarjaa. Ja sitä miten perhe selviää syövästä selvästikin yhdessä. Niinhän sen kuuluisi ollakin. Kun yhdellä perheenjäsenellä menee huonosti, niin häntä autetaan ja tuetaan eikä mätkitä turpiin, että isä saa nukkua.
Pöydällä on kaksi ruusua. Meillä vietettiin toisen nimen nimppareita. Jotenkin noihin ruusuihinkaan ei ole osannut suhtautua rakkauden osoituksena. Olen mielessäni ajatellut, että mieheni osti ruusut vain siksi, että tiesi äitini olevan tulossa kylään. Enemmän ruusut olisivat merkinneet minulle aiemmin. Kun makasin tuskissani sairaalassa, niin olisin todella arvostanut, jos mieheni olisi tullut minua katsomaan, pyytämään käytöstään anteeksi ja tuonut mukanaan edes yhden ruusun. Mutta kuten jo aiemmasta kirjoituksestani tuli varmastikin selväksi, ei mieheni mielestä ”sairas” tarvitse muistamista. Sitten, kun kaikki on taas ”hyvin”, niin voi sille vaimo-kullalle sitten jotain ostellakin.
Nyt sitten pitäisi yhtenäisenä ja onnellisena perheenä puuhailla jotain tulevat pari viikkoa, jotta kaikki olisi niin kuin ennen ja, jotta naapurit, ystävät ja sukulaiset luulisivat meillä menevän ihan hyvin. Että se muija nyt oli vähän sekasin, mutta nyt on kaikki kuten ennen. Mutta kun ei ole. Elämä ei tule koskaan enää olemaan kuin ennen. Vaikka pysyisimmekin yhtenäisenä perheenä, tulee mieltäni aina kalvamaan tuo mennyt aika; oma harmitukseni, kun en tajunnut lääkkeitä lopettaa sekä mieheni käytös minua kohtaan. Ja se olisinko voinut estää kaiken tapahtuneen. Ja, jos olisin, niin mitään hakkaamista ja muuta väkivaltaa ei olisi tapahtunut ja nyt kaikki olisi hyvin ja kuten ennen.
Lasteni naurua kuunnellessani ja heidän ilosta tuikkivia silmiään katsellessani toivoisin heille toisiaan rakastavien vanhempien läsnäolen. Että he saisivat aistia toisiaan kunnioittavien ja rakastavien vanhempien lämpöä ja rakkautta heitä kohtaan. Että he muistaisivat lapsuuden lämpimät kesät, lumiset talvet, sateiset syksyt ja kevätauringon sarastuksen ilman, että surun kyyneleet kulkisivat heidän poskiaan.
Sairaalassa ollessani mietin monesti, miksi Jumala sallii tämän kaiken? Miksi joudun olemaan erossa perheestäni ja tunnen itsnei hylätyksi? Miksi vastasyntynyt lapseni ei saa juodakseen äidinmaitoa? Miksi hän ei saa sitä lämpöä ja turvaa äidistään, jota tarvitsisi? Miksi vanhemman lapseni täytyy itkeä itsensä uneen ja ikävöidä äitiään? Miksi minua kaltoin kohdellut mieheni saa olla kotona lasten kanssa, mutta minut on riuhtaistu sieltä pois?
Tälle kaikelle on pakko olla jokin kunnon syy. Kaikki kärsimys, riidat, tuska ja epätoivo ei ole voinut olla tarkoituksetonta. Vielä tuo syy ei ole minulle auennut, mutta ehkä vielä jonain päivänä. Siihen asti minun on luovittava, soudettava ja huovattava elämän ristiaallokossa. Ja tehtävä itse omat päätökseni ja ratkaisuni. Kukaan muu ei voi elää elämääsi. Lopulta sinun on itse tehtävä omat ratkaisusi, ovat ne sitten oikeita tai vääriä. Toivottavasti isoissa kysymyksissä ratkaisuni tulevat kuitenkin olemaan niitä oikeita. Jotain on kuitenkin tehtävä lähiaikoina suuntaan tai toiseen. Ei tästäkään mitään tule, että asumme yhdessä ja näyttäydymme ulospäin yhtenäisenä perheenä, mutta en kuitenkaan halua laittaa sormuksia sormeeni. Joko laitan ne takaisin sormeeni tai sitten jatkamme matkaamme eri suuntiin.