Käytiin tänään mieheni kanssa juttelemassa terapeuttien kanssa. Juteltiin niitä näitä lapsista ja kuulumisista. Sitten palattiin taas syksyn vaiheisiin. Ja sieltä se taas pamahti. Mieheni alkoi vähättelemään tekojaan ja keksi pari aivan uutta syytä lyömiselleen ja hermojensa menettämiselle. Haki siis taas oikeutusta teoilleen. Sanoin, että ei se ihan noin mennyt. Ja aloin tietysti taas itkeä.
Voi kuinka olen syyllistänyt itseäni. Jos en olisi aloittanut lääkkeitä…Jos en olisi yrittänyt hakea ymmärrystä ja lohdutusta mieheltäni…Jos vain olisin kärsinyt hiljaa itsekseni..Niin mies ei olisi pahoinpidellyt minua. Tiedän, että lyöminen eikä muukaan fyysinen tai henkinen väkivalta ole syytäni, mutta koitan jossitella, että nyt ei olisi sitten mitä surra ja katua eikä tarvitsisi läpikäydä syksyä jatkuvasti. Voisi vain elää onnellista perhearkea.
Välillä sitä haluaisi huutaa koko maailmalle, että mieheni on pahoinpidellyt minua. Älkää pitäkö häntä sankarina ja perheen koossa pitäjänä. Tuntuu, että minusta on tehty hullu, mutta mieheltäni on vain kyselty miten sinä jaksat. Ja mies on kehunut kuinka hyvin hänellä menee. Tulis vaan se muija tolkkuihinsa, niin ei tulis niin kalliiks tää touhu. Siis rahaa ajatteli tämä ukkokultani vain silloin, kun minulla oli tosi suuri hätä ja tuska päällä.
Ja kukahan sitten meillä lähes kaiken maksaa ja hoitaa taloudelliset- ja teknisetasiat. No minähän se. Ja siitäkin sitten suututaan, kun pyydän joskus jotain maksamaan ja huolehdin, että lasku tulee maksettua eräpäivänä. Niin, miehenihän on automiehiä. Ja lähes kaikki rahathan menee autoon. Kunpa jokin muukin asia kiinnostaisi yhtä paljon kuin autot.
Joskus sitä kaipaisi tukea päätöksien tekoon ja esimerkiksi sähkösopimuksen kilpailuttamiseen tai olisi kiva, että mies tekisi itse korjaukset omaan veroehdotukseensa tai olisi edes kiinnostunut tekemään tiettyjä asioita itse tai koittamaan oppia tekemään niitä.
No, olen jo luopunut toivosta. Toista ei voi muuttaa, mikäli toinen ei itse jotain halua. Eikä se nyt tässä tilanteessa ole tärkeintä. Tärkeintä olisi saada edes osa siitä luottamuksesta takaisin, joka on nyt karissut kokonaan pois, jos se nyt pitkään aikaan ihan kovin suurta on ollutkaan.
Sitä muistaa tapailemisemme alkuaikoina, että päätin, että nyt en ole mustasukkainen, en takerru tyhjiin pikkuasioihin, en välitä siitä, jos kaikki ei suju niin kuin on suunniteltu. Pikkuhiljaa mieheni alkoi kertomaan valkoisia valheita, jäi niistä kiinni. Etsi seuraa netistä, kertoi asoista, jotka hänen olisi pitänyt kertoa minulle, mieluummin ihan ulkopuolisille ihmisille. Luottamus alkoi karisemaan ja samoin mustasukkaisuutta puoleltani alkoi ilmaantua. Sitä alkaa kuvittelemaan kaikenlaista, kun toinen ei kerro asioita, niin kuin ne oikeasti ovat.
Kuitenkin meillä meni ihan hyvin yleisesti ottaen. Muutaman vuoden seurustelun jälkeen päätimmekin sitten mennä naimisiin. Muutama kuukausi naimisiinmenomme jälkeen aloin sitten odottaa esikoistamme. Raskausaika sujui hyvin ja mies oli aidosti kiinnostunut voinnistani ja vauvasti. Esikoisen synnytys oli pitkä, mutta palkitseva. Sairaalassa olimme useamman päivän. Kotiuduimme ja sitten piti alkaa sen ihan vauvantuoksuisen ja onnellisen vauva-arjen.
Ei se sitten mennyt ihan niin. Tähän palaan tarkemmin myöhemmin. Nyt tuntuu, että on aika taas tehdä jotain muuta kuin raapustella näitä ajatuksia tänne blogiini, jota kukaan toinen ei välttämättä tule koskaan lukemaan. Tai voi olla, että tulostan nämä raaputukseni joskus ja talletan jälkipolville. Ellei tästä kaikesta tule sitten niin raskasta luettavaa, että en viitsi lapsiani tai muita läheisiäni kirjoitusteni lukemisella rasittaa ja aiheuttaa heille lisää tuskaa. Koska sitä on tullut jo riittämiin.